LISÄÄ METSÄNTUTKIMUSTA!
Maailman johtava ilmakehätutkija Markku Kulmala sanoo, että vaikka metsäntutkimus on Suomessa maailman parasta, lisää tietoa tarvitaan edelleen.
ELINA VENESMÄKI JA SANNA LAAKKONEN, kuvat VESA TYNI
Akateemikko ja Suomen ilmastopaneelin ensimmäinen puheenjohtaja Markku Kulmala on tutkinut ilmakehää ja ilmastonmuutosta jo vuosikymmeniä. ”Kiinnostukseni alaan lähti uteliaisuudesta ja halusta tietää enemmän siitä, mitä ympärillämme tapahtuu”, hän sanoo. Aerosoli- ja ympäristöfysiikan professori Kulmalan pää- toimi on Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden keskuk- sessa. Hän on työskennellyt ilmakehän koostumusta ja ilmastonmuutosta tutkivan yksikön johdossa 1990-luvun alusta saakka luotsaten niin sen valtakunnallista toimin- taa kuin kansainvälisiä verkostoja. Sitä Kulmala ei arvannut, että hänestä tulisi työnsä kaut- ta tunnettu ympäri maailman. ”Ei tullut mieleenkään, että minusta ja tiimistäni tulisi kuuluisia. Sitten työhömme alkoi tulla viittauksia, ja tun- nettuus maailmalla kasvoi.” Tänä päivänä Kulmala on paitsi maailman viitatuin geotieteiden tutkija (2011–2018), myös kunniatohtori tai professori Tukholman, Tarton, Budapestin, Nanjingin ja Fudanin yliopistoissa sekä Pekingin kemian tekniikan yli- opistossa. Kulmala on myös Kiinan ja Venäjän tiedeaka- temioiden jäsen. ”En kuitenkaan olisi akateemikko enkä niin laajasti si- teerattu geofyysikko ilman SMEAR-asemia”, Kulmala sanoo. TŠERNOBYL OPETTI PALJON Kulmalan polku kohti uraauurtavaa tutkimusta ja SMEAR- asemia alkoi Helsingin yliopistossa teoreettisen fysiikan opinnoilla vuonna 1977. Ilmakehän tutkimisen hän aloitti muutama vuosi myöhemmin, ja pikkuhiljaa yhä suurempi osa hänen tutkimistaan asioista liittyi ilmastonmuutokseen. Väitöskirjansa Kulmala teki 1980-luvulla. Siinä hän sel- vitti, miten uusia pieniä hiukkasia syntyy ilmakehässä. Sii-
hen aikaan puhuttiin ennen kaikkea paljon happosateista ja otsonikadosta, ilmastonmuutoksesta vasta vähän. ”Aihe ei silloin ollut valtavirtaa, eikä siitä juuri keskus- teltu”, Kulmala sanoo. Vuonna 1986 tapahtui Tšernobylin ydinvoimalan onnet- tomuus. Se oli merkittävä käänne myös Kulmalan uralla. ”Tapahtuma oli hyvin ikävä, mutta tutkijoille tärkeä. Opimme paljon siitä, miten eri aineet virtaavat paikasta toiseen.” Ennen onnettomuutta Kulmala tutki ilmakehän hiuk- kasten muodostumista, sen jälkeen ydinlaskeumaa ja lei- jumaa. ”Mittasimme neulasia, kaloja, maaperää, lehmien mai- toa ja vaikka mitä, kun halusimme ymmärtää, miten ra- dioaktiivinen aine kuten cesium käyttäytyy. Saimmekin perusidean aineiden siirtymisestä – siitä, miten ne me- nevät kierrossa ulkoa sisälle, ilmasta maahan ja esimer- kiksi puihin.” Kulmalan mukaan tuo ymmärrys toimi perustavanlaa- tuisena sysäyksenä SMEAR-asemien rakentamiselle, mutta sitä ennen hän vietti useita kuukausia Itävallassa opiskellen syvemmin aerosolifysiikkaa eli ilmanlaadun ja hiukkas- päästöjen tutkimusta professori Paul Wagnerin johdolla. ”Tuona aikana sain perustutkimuksellisen otteen pien- hiukkasten tutkimiseen.” YMMÄRRYSTÄ METSÄEKOSYSTEEMIN VAIKUTUKSISTA SMEAR-asemat ( Stations for Measuring Earth Surface At- mosphere Relations ) keskittyvät ilmakehän ja maanpinnan ekosysteemien vuorovaikutuksen mittaamiseen. Niiden idea on kerryttää monipuolista, laajaa, pitkäaikaista dataa eri ekosysteemeistä, kuten metsistä. Markku Kulmala on ollut mukana mittausasemien tarinassa alusta asti, ja niihin liittyvä työ on nostanut
45
Powered by FlippingBook